Ohjatun harjoituksen puolesta
Olen pyytänyt Shala Vallan joogeja kirjoittamaan omia oivalluksia, tarinoita, kommelluksia, näkökulmia tai keskustelun avauksia joogasta. Tätä Joogin kynästä -blogikirjoitusten sarjaa jatkaa Tuulia Viitanen.
Ohjatun harjoituksen puolesta
Olen käynyt astangatunneilla kuusi ja puoli vuotta. Kaikki alkoi kokeilusta. Annukka kysyi, tulisinko testiryhmään. Puolen vuoden ajan yksi ohjattu tunti viikossa, kaksi omatoimista harjoitusta kotona ja kerran kuussa kalevalainen jäsenkorjaus. Suostuin.
Kokeilusta tehtiin myös julkista. Oli ennen ja jälkeen kuvat sekä aukeaman juttu.
Ei ollut siis vaihtoehtoa perääntyä. Mutta olenkin mieleltäni uskollinen. Olen käynyt 25 vuotta samalla kampaajalla, miksi en samalla joogaohjaajalla?
Yhteinen matka on jatkunut. Annukka on kehittynyt ohjaajana, minä joogina. Minä hyvin pienen ja hitain askelin.
Muistan, kun kuusi vuotta sitten ajattelin, että haluan oppia seisomaan päälläni. Edelleenkin tarvitsen seinän turvakseni ylös nousemiseen.
Viime syksynä tapahtui ihme. En enää tarvitse palikoita pakaroideni alle saadakseni selän suoraksi istuessa. Siihen meni kuusi vuotta. Kelatkaa. Näin kankea voi ihminen olla, vaikka Annukka sanookin, että olen liikkuva. Sekin motivoi, että on opettaja, joka jaksaa seisoa rinnalla, vaikka varmasti tuntuu välillä tuskalliselta, kun kehitys on niin hidasta. Annukalta olen kuitenkin oppinut, että pitää iloita pienistä onnistumisista.
Olen oppinut vähitellen hengittämään. Olen oppinut myös sen, ettei kannata vertailla itseänsä toisiin.
Koen astangan vaikeaksi. Olen täydellisesti epämukavuusalueella. En voi sanoa nauttivani harjoituksesta, mutta olo sen jälkeen on aina yhtä hyvä ja rauhallinen.
Jo kuusi vuotta sitten kirjoitin, että joogatunnin jälkeen olo ei ole samanlainen kuin kuntosalin tai ohjatun jumpan, vaan olo on energinen ja rauhoittunut. Allekirjoitan sen edelleen. Mielen valtaa tyyneys. Se on se salaisuus, jonka vuoksi olen jatkanut tunneilla käymistä.
Pidän nimenomaan ohjatusta tunnista ja puhun sen puolesta. Se on minulle paikka ja tila, jolloin ei tarvitse ajatella mitään. Voi vain keskittyä omaan tekemiseen. Pidän siitä, että joku muu kertoo liikkeen, eikä minun tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi pitää tehdä tai laskea hengityksiä.
Muussa elämässä joudun tekemään koko ajan päätöksiä, johtamaan tilanteita, kantamaan vastuun. On lottovoitto, että on yksi paikka, jossa näin ei ole. Ajatukset ovat vain liikkeessä ja hengityksessä. Senkin vuoksi ehkä olen jaksanut jatkaa. Tässä en tule koskaan valmiiksi. Eikä tarvitsekaan.