Pöytälaatikkokirjoitelma

Kirjoitin tämän joogasta kertovan tarinan vuonna 2014. Tämä oli aikoinaan esillä toisessa blogissa, mutta tässä aamun aurinkoa ja omaa metsää katsellessa, tuli ajatus julkaista uudestaan.

Kaskipelto.

Annukka Yliruusi 2014

Mieli - Lahja - Puut - Työ - Leipä

Mieli

Mielellä oli omaa maata verraten paljon. Metsätontti oli yhtä pitkä kuin leveä ja sen rajoja seuraten kesti kulkua auringon siirtyä kaakosta etelään. Näin Mieli teki, käveli maidensa rajat jokainen päivä. Tarkasti tilusten kunnon ja tapasi jokaisen kolmesta naapurista, jotka kaikki tuottivat Mielelle paljon ajateltavaa.

Mieli oli saanut metsämaansa perinnöksi. Maan, sekä talon joka seisoi tontin keskellä, ei liian suurena, ei liian pienenä, vaan sopivana. Metsä oli upea, taivasta hipovia honkia, tähtilehtisiä vaahteroita, terhojen koristamia tammia, pihlajia ja haapoja joiden heleään havinaan Mieli nukahti iltaisin.

Yhtenä monista aamuista, juotuaan aamuteensä, Mieli lähti kulkemaan tuttua reittiä myötäpäivään hyräillen. Aita seurasi vasenta kylkeä ja askeleet upposivat pehmeään mättääseen. Ei elämä kurjaa ollut, vaan ihan hyvää. Päivästä toiseen samaa, mutta ei se valittamalla muuttuisi paremmaksi, sen Mieli oli jo oppinut.

Ensimmäinen naapuri.

Haave oli jo työn touhussa. Istutti räiskyvän punaisia ruusuja vastakuokittuun mustaan multaan. Kauniita olivat, niin kauniita että Mieli ajatteli hänkin laittavansa muutaman aikanaan. Kyseli Haaveelta hieman tarkemmin ja yhdessä nyökyttelivät päitään - ruusut ovat kuin elämä itse! Muistipa Mieli kertoa Haaveelle, kuinka halla kerran vei häneltä ne kaikkein kauneimmat ruusut. Unkarialaisia olivat olleet, suurempia ja herkempiä kuin nuo, nuo tuossa.

Oikein aidan viereen kiusallaan pisti. Punaisemmat laitan. Korkeammat vielä, etteivät karkaa, perhoset - tuumi Mieli ja jatkoi matkaa.

Toinen naapuri.

Mitähän Uni tänään tahtoo. Mieli kuuli jo kaukaa käheän huudon. Siellä se riehui lapsilleen, kuritti niin että soi. Pihalle tuli uusissa vaatteissa kasvot maalissa, kehuskeli hetken ja anoi sitten apua. Vetosi lapsiin ja kohtaloonsa. Vielä kerran jos autat, maksan takaisin kaiken. Mieli halusi tehdä oikein - lasten takia hän auttoi. Loi lumet, naulasi reiät umpeen, kantoi vettä ja kyyditsi asioille. Haaveelle kertoi kyllä. Ja Muistolle. Hän oli hyvä ihminen, ei sitä salailla tarvinnut!

Uni pelkäsi velkojaa, pyysi lainaa. Mieli antoi. Kirjasi ylös kaiken, pyysi allekirjoituksen. Ei jäisi takaisin saamatta - korkoja en peri, reilu olen. Lapsille Mieli kaivoi taskustaan kuivia taateleita. Toisen kanssa pelasi hetken palloa. Toiselle luki kuvakirjaa.

Sitä saa mitä tilaa. Tekisi itselleen jotain, halpa loinen. Mieli heilutti lapsille kättään, jatkoi matkaa.

Kolmas naapuri.

Muisto odotti jo ja kutsui sisään. Mieli halasi hellästi Muistoa ja tunsi olevansa hetken turvassa. Miten kaunis päivä, he aloittivat. Muisto kertoi rauhaksiin kuinka niistä Mielen suurista koivuista saisi keväällä hyvää mahlaa. Hän oli tutkinut asiaa nyt tarkoin, perehtynyt perinteisiin menetelmiin. Se tehtäisiin yhdessä tuumin. Muisto silitti hellästi Mielen kättä. Niin, niin me teemme, riemuitsi Mieli. Suunnitelmia pitää ihmisellä olla! Unelmia ja haaveita! Ensi keväänä sitten!

Lahja

Yhtenä monista samanlaisista päivistä Mielen rappusille oli jätetty paketti. Se oli noin sylillisen kokoinen, paketoitu ruskeaan käärepaperiin ja painoi keskikokoisen kyyhkysen verran. Mieli kantoi paketin huoneeseen ja asettui avaamaan. Ei hän ollut ennen saanut tällaista lahjaa, sen tiesi. Papereista paljastui silkkinen pussi, pussi hohti turkoosia ja hopeaa ja se oli kirjailtu mitä kauneimmin helmilangoin. Purppuraa, kultaa, korallia, syvää indigoa. Pussi säihkyi ja kimalteli kuin iltatähti. Mieli ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Mitä pussissa olisi? Mieli avasi varoen paksut samettilangat ja käänsi pussin pöydälle. Sieltä valui ulos kourallinen vehnänjyviä ja kirje. Vehnänjyviä! Tällaisessa pussissa? Katsottuaan tarkemmin Mieli huomasi, että vehnänjyvät hohtivat valoa, hän veti kätensä niiden päältä ja tunsi niin hellän lämmön, että kaipasi sitä jo ennen kuin se oli mennyt pois. Hämmentyneenä ja ihmeissään alkoi Mieli avata kirjettä.

'Sinun tulee kylvää nämä vehnänjyvät kaskettuun maahan, joka on kooltaan yhtä pitkä kuin leveä ja jonka rajoja seuraten kestää kulkua auringon siirtyä kaakosta etelään. Koko maa on tehtävä pelloksi, vain näin voivat jyvät itää. Kun vilja on kypsää, voit korjata sadon ja leipoa sadosta leivän. Kun syöt leivän, saat ikuisen rauhan. On kaksi sääntöä, joita et voi ohittaa.

1. Sinun tulee kaataa jokainen puu maaltasi itse omalla pokasahallasi.

Vain minä, joka lähetin siemenet, voin sytyttää suuren tulen.

1. Saat antaa vapaasti eteenpäin jyviä jotka kasvavat omassa pellossasi, mutta ohjeet ovat itse kullekin omat ja minä annan ne jos niin tahdon.

Tiedä myös tämä - Toisen leipä täyttää vain vatsan.'

Mieli istui ja tuijotti kirjettä, pussia ja vehnänjyviä. Tuijotti hetken ja purskahti sitten epäuskoiseen helpotuksen nauruun. Oliko se Haave joka nämä lähetti? Mieli sulloi jyvät kirjeineen pussiin, heitti pussin hyllyn päälle ja pudisti päätään. No, ei noin kaunista pussia viitsinyt pois heittää. Pettymys riipi kuitenkin Mielen rintaa. Hetken hän oli odottanut jotain. Jotain. Ei hän löytänyt kaipuulleen sanoja.

Mieli jatkoi elämäänsä kuten ennenkin. Miksi se olisi ollut erilaista, Mieli mietti, vaikka tunsi että jotain oli peruuttamattomasti muuttunut. Näin on hyvä, tämä riittää minulle, Mieli vakuutteli. Hän joi aamuisin teensä ja lähti kiertämään maitaan. Meni päivä, toinen, montakin. Haaveen ruusut kasvoivat, siitä huomasi ajan kulun. Auringonlaskun aikoina Mielen mieleen nousi kuvia. Tarinoita, joissa kerrottiin ihmeellisistä vehnäpelloista. Pelloista, jotka hohtivat kultaista valoa ja joiden ympärille ihmiset kerääntyivät kuin turvaa hakemaan. Leivästäkin hän oli kuullut ja ihmisistä joiden sanottiin olevan onnellisempia kuin toiset. Miten ne minuun liittyvät, sitä Mieli ei nyt ymmärtänyt. Ajatukset herättivät Mielessä ärtymystä, eikä uni enään tullut niin helposti kuin ennen.

Puut

Sitten eräänä päivänä Mieli istui aamua portailla ja näki kuinka aurinko nousi jokaisen kastepisaran sisältä. Yhden, toisen, kaikkien. Kuinka valo oli jokaisessa pisarassa yksi ja sama kaikkialla. Mieli nousi, otti punaisen pokasahan ja sahasi poikki edessä seisovan puun. Aivan tyvestä, suuren koivun. Puu kaatui kuin ukkonen, siivosi ilman kuin suuri harja, iski maahan talon viereen ja nukahti auringon alle.

Mieli säikähti sitä riemua joka läikähti sydämessä. Helpotuksen tunnetta työn jälkeen. Mieli kävi makuulle koivun viereen ja katseli auringon tanssia.

Seuraavana aamuna Mieli empi. Ei hän toista kaataisi. Ei ainakaan heti. Tai jos sentään ihan pienen. Ja niin kuutena aamuna Mieli tarttui sahaan, kaatoi kuusi puuta talon ympäriltä. Seitsemäntenä päivänä Mieli lepäsi. Hän istui päivää hämillään, pohdiskellen sitä merkillistä viestiä, punniten käsissään jyvien hellää, kultaista, lämpöä. Nyt tapahtuu jotain, hän ymmärsi. Jotain.

Viikon ensimmäisenä aamuna, levättyään vasta kaatuneen rungon vieressä, Mieli söi pienen aterian ja lähti kulkemaan maidensa rajaa.

Haave

Kuinka ne tuoksuvatkaan! Mieli katsoi ilahtuneena ruusuja, jotka olivat juurtuneet ja kukoistivat koko komeudessaan. Haave oli leikannut ne taiten, ravinnut rakkaudella, kyllä sen näki. Mieli kuunteli tovin Haaveen mietteitä ruusujen kasvatuksen haasteista ja yhdessä he iloitsivat lisääntyneestä valosta joka tulvi harventuneen metsän läpi kirkkaana koskena.

Kauneudesta keventyneenä Mieli jatkoi matkaansa ja päätti tuoda puutarhavälineensä Haaveelle, hänellä olisi niille enemmän käyttöä.

Uni

Ennen kuin Uni ehti avata suutaan, ojensi Mieli kätensä joka oli pullollaan nappeja. Kaiken kirjavia, kauniita kuin jalokivet. Unelta lipsahti hymy. Minulleko toit! Koruja teen ja taulun! Mieli keräsi vaatteet lattialta ja vei ne pesutupaan. Laulu toi lapset paikalle, yhdessä he jatkoivat, vaahto lensi ja leijui kuin lumena talven ensimmäisessä leikissä.

Yllätinpäs! Mielen silmät tuikkivat ilosta.

Muisto

Olet alkanut kaataa puita. Olen. Hetki tuntui kestävän, aika venyi ja piteni, oheni. Oheni. Muisto hengitti ulos ja laski katseen alas. Maahan. Maan alle. Mielen oli sanottava se ääneen. Puut eivät säily ikuisesti, ne kasvat ja kaatuvat kuitenkin! Muisto tarttui käteen ja puristi. Äänettä vastasi: Kyllä minä tiedän sen. Mutta lisäsi silti: Koko ikäni minä niitä vaalin, taimesta asti sinulle tein. Viimeiset sanat. Puhetta vain.

Työ

Mieli kaatoi puun sieltä toisen täältä. Kuusen, koivun, haavan, toisen kuusen, männyn ja suuren kuusaman ja jälleen oli vastassa koivu, kuusi ja vielä korkeampi honka, päivä toisensa jälkeen. Mieli tarttui sahaan aamuisin, antoi terän upota elävään. Jokainen puu oli erilainen, toisten kanssa kesti vähemmän, toisten enemmän, joku luovutti helposti, kaikki kuitenkin kaatuivat.

-

Saha upposi pistävään katajaan ja inho liimasi irveen naamaan.

Miten saatoin sanoa niin rumasti,

miten saatoin sivaltaa verestävää lihaa.

Minun suuni se oli josta huuto lähti,

minun ääneni se ilkkui katkeraa ivaa.

- Viha on suunta! Se ei ole totta! Käänny pois!

-

Saha upposi valkoisen koivuun ja kateus viilsi kirkuen.

Enemmän, enemmän kuin muut! Minä tarvitsen.

Enemmän, enemmän kuin muut! Minä ansaitsen.

Toisen oma piinaa, se korventaa.

Onni tulee kun tarpeeksi omistaa.

- Halu on suunta! Se ei ole totta! Käänny pois!

-

Saha upposi hopeiseen honkaan ja pettymys hukutti alleen.

Minä suunnittelin toisin,

Minulta vietiin, minulta otettiin ilman lupaa.

Minä se olen joka kaiken menetin.

Minä tässä hävisin.

Jos vain olisi mennyt mieleni mukaan

en itkisi nyt

Jos vain

olisi kaikki säilynyt.

- Suru on suunta! Se ei ole totta! Käänny pois!

-

Saha upposi kovaan kuuseen ja häpeä vei jaloista tunnon.

Vatsassa jäisiä keilapalloja

Ihon päällä kuumaa laavaa.

Olen huono ja täysin väärä.

Olen pimeän täyttävän mustan määrä.

- Pelko on suunta! Se ei ole totta! Käänny pois!

-

Ei sitä alkuun huomannut, hieman oli avarampaa, valoisampaa, tuuli pääsi läpi, ei jäänyt oksien väliin pyörimään. Mutta se hetki tuli, kun alkoi kaatua puu toisen vierestä. Tuli aukkoja. Tyhjiä kohtia. Ensin pieniä, sitten suurempia. Aukot yhdistyivät toisiinsa, kasvattivat toinen toistaan.

Mieli ei enää ajatellut metsää. Maisemassa näkyi tuleva pelto.

Aikaa kului. Päivät nousivat ja laskivat, mutta Mieli tunsi elävänsä jokaisena päivänä uutta päivää. Aamuisin hän kaatoi puun, lepäsi hetken rungon vieressä, söi aamiaisen ja lähti kiertämään maitaan, suoritti sen päälle muut toimensa, iltaisin istui rappusilla kiitollisena ajasta jonka oli saanut.

Haave

Mieli saapui Haaveen aidalle. Ei heidän tarvinnut sanoa mitään. Istuivat vieretysten ruusujen ääreen. Terälehtien sametti oli pehmää kuin kesäyön usva. Punaiseen väriin hukkui. Kimalaisten siipien sateenkaaret nousivat ja laskivat tahdittaen kaikkeuden kulkua. Kun aika oli, Mieli nousi ja hymyili. Jatkoi matkaa.

Uni

Lapset juoksivat kaukaa vastaan ja Uni katsoi silmiin maskia vailla. He kulkivat yhtenä kulkueena omenatarhaan, poimivat mehusta pinkeitä omenoita. Uni ojensi kauneimmat lapsilleen, silitti päätä ja nauroi. Oli pessyt aamulla ikkunat, ottanut työpaikan läheiseltä kylältä. Uni ojensi Mielelle uudet villasukat, oli itse kutonut. Hymyillen he vilkuttivat, lapset saattoivat rajalle asti.

Muisto

Kun Mieli saapui Muiston talolle oli vastassa hauras hiljaisuus. Viileässä ilmassa oli lempeä sävy. Muisto makasi vuoteessaan kasvoilla hienoinen hymy, kädet ristissä rinnan päällä. Hyvä elämä se oli ollut ja päättyi kun aika oli. Oikea aika. Väistämätön. Mieli silitti ohuita valkoisia hiuksia, karheita ryppyisiä käsiä. Kyyneleet kulkivat kasvojen yli, riite joka vielä eilen oli ollut heidän välissään, suli ja valui pois.

Oikea aika. Väistämätön.

Leipä

Tuli aamu jolloin jäljellä oli vain yksi puu. Naapurit seurasivat kukin tahollaan. Mieli heräsi, peseytyi, varmisti että jyväpussi oli taskussa, tarttui sahaan ja sahasi. Saha upposi pehmeästi ja liikkui puun sisällä kevyesti kuin vesikirppu lähteen pinnalla. Se oli suuri puu ja aikaa kului, mutta Mieli jatkoi uupumusta tuntematta. Kun puu kaatui, vaipui Mieli rungon viereen. Huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Sitten se iski! Salama lävisti taivaan. Tulta syöksevä ruoska sivalsi läpi maan ja liekeistä nousi leimuava patsas kohti taivasta. Mielen maa paloi syvältä. Liekit kuohuivat ja kuumuus räiskyi, teki ilmasta sinistä sähköä.

Palo jatkui pitkään. Poltti puut ja puiden juuret. Naapurit katselivat liikkumatta. Näky oli ennenkokematon.

Kun sitten viimeinen liekki sammui, kun vain kevyt savu leijaili hiljaa kasken yllä, hän avasi silmänsä, ja hengitti ensimmäisen henkäyksensä. Hän leijui ja lensi, sydän ei ollut täynnä onnea, sydän oli onni. Hänet valtasi hellyys, jollaista ei ollut voinut kuvitella. Maistaen suussaan tuoreen leivän maun, hän nousi, katsoi puhdasta peltoa ja tunsi rakastavansa elämää jokaisella solullaan. Jyvät! Ne olivat taskussa. Pussi oli ehjä ja säihkyi kuin uusi.

Ei hän itsensä vuoksi jatkanut työtä, lähtenyt kylvämään jyviä. Rakkaudesta hän sen teki. Jakaakseen jokaisen kultaisen jyvän, joka kaskipellosta aikanaan nousi.

Ikuinen rauha lävisti kaiken.