Suuri pää ja tikkujalat

Olen oppinut valtavasti.

Kun lihas toimii oikein, se voi supistua ja laajentua maksimiinsa helposti. Jännittynyt lihas ei jousta, joten sen venyttäminen on turhaa, jopa haitallista. Ensin on siis palautettava lihas aktiiviseen tilaan rentouttamisen ja tiedostavan kokonaisvaltaisen lihastyön kautta.

Kun toimivaa lihasta venyttää maksimiinsa säännöllisesti, vähintään kolme kertaa viikossa, siihen alkaa kasvaa lisää lihassoluja. Lihas voi kasvaa pituutta loputtomiin.

Stefan sanoi minulle: "Jos et käytä kaikkea kapasiteettiasi, et voi saada lisää."

Mikä kultainen lause! Sillä minä haluan aina lisää!

Joogaharjoituksia verrataan usein sipulin kuorimiseen: poistetaan turhaa, edetään kohti ydintä. Silti tälläkin kolikolla on toinen puoli. Paradoksaalisesti: jotta pääsee ytimeen, on tehtävä kovasti töitä saadakseen lisää tilaa työskennellä.

Sanoisinkin, että asana-harjoitus on myös kuin kiven hakkuuta. Elämän peruskallioon on hakattava tilaa omalle itselle. Olen vuosia kokenut, että pääni on valtavan suuri. (Joakim käski lisätä tähän, että tämä ei ole vitsi, koska se ei ole! Hän tuumasi asiaa ja totesi, että hän on kokenut aina, että hänen jalkansa ovat kuin tikut, kämmenensä hyvin pikkuiset ja nenä valtava.) Olin siis louhinut itselleni vain pääni kokoisen aukon. Työntänyt pääni kallioon ja elänyt siinä harhassa, että näin sen kuuluukin olla. Kysynkin: miten tietoisuutesi lepää sinun kehossasi? Mikä on pientä, mikä suurta, mitä ei ole sinulle olemassakaan?

Meillä on ihan koko keho ja kaikki kehon liike, jolle saa tehdä tilaa. Mennä kiven pintaan, iskeä taltalla kerta toisensa jälkeen, niin että kivi alkaa murtua ja tila kasvaa. Tilaa jaloille, käsille, lantiolle, selälle - kunnes vihdoin olisimme kokonaan sisällä elämässä, niin vapaasti että tuntisimme itsemme kokonaiseksi ja voisimme toteuttaa itseämme koko kapasiteetillamme.

Kuvittelen itseni kallion sisään ja haluan lisää tilaa!